Suomi on suunnistanut viime aikoina vaikeissa maastoissa. Tiheiköissä ja rämeiköissä eksyy helposti. Epätoivon huokauksia kuuluu sieltä ja täältä. Olisiko nyt aika pysähtyä ja istahtaa elinvoiman alkulähteille katsomaan mistä on tultu, missä nyt olemme, millaiset eväät meillä on repussa ja mihin haluamme mennä?
Vuosikymmenten ajan olemme kulkeneet menestyksen polkuja ja tulosta on syntynyt. Meillä on mm. hyvä hallinto, infra, bkt, Pisa-menestys. Onko vauhtimme ollut liian kova, kun emme ole huomanneet – vai olemmeko – että osa kanssakulkijoistamme on ajautunut pääpolulta eksyksiin? Menestyvään yhteiskuntaamme on päässyt kehittymään vakavia ongelmia. Niitä ovat mm. nuorten syrjäytymisherkkyys, nuorten työttömyys, pitkäaikaistyöttömyys, pahoinvointi, epäterveelliset elintavat, yksinäisyys, turvattomuus ja pitkäaikaissairaudet esim. diabetes. Uusina kokemuksina olemme joutuneet kohtaamaan vihapuheilmiön, kotimaamme koulusurmat, Myrmannin räjähdyksen sekä median kautta lähelle tulleet Norjan tragedian ja nuorten mellakoinnit Britanniassa.
Väkemme harmaantuu. Sen me tiedostamme. Tiedostammeko senkin, että edessämme on suunnan muutos ja paradigman muutos. Teollisen ajan holhoava palvelukulttuuri on se, jolla menestys on luotu, mutta myös pahoinvointi saatu aikaiseksi. Holhottu ihminen on kokenut itsensä palveluissa muutoksen kohteeksi. Nyt on aika pysähtyä ja etsiä ratkaisuja siihen, miten saamme ihmisen muutoksen kohteesta hyvinvoinnin keskiöön ja muutoksen tekijäksi.
Ensin suunta! Olisiko se elinvoimainen yhteiskunta ja elinvoimainen ihminen. Voimaantumisen polut voisivat kulkea ihmislähtöisen palveluparadigman viitoittamana. Mitä suuntaviitoissa lukee?
1) 100%:nen ihmisarvo! Se osoittaa ihmisarvolähtöisyyden merkityksen.
2) Toisessa kyltissä lukee Toiminnallisuus. Miksi palveluissa tulisi lisätä toiminnallisuutta ja konkreettisuuta? Siksi että esim. menestyvä koulumme on liian monelle liian teoreettinen ja on avuton estämään syrjäytymisherkkyyttä. Toiminnallisuus tuottaa onnistumisen kokemuksia, jotka ovat välttämättömiä elinvoiman vapautumisen ja voimaantumisen perustan vahvistumisen kannalta. Toiminnallisuuden lisääminen johtaa oppimisympäristön laajentamiseen lähiluontoon, lähialueelle ja alueen toimijoiden kanssa yhteistoiminnan mahdollisuuksien etsimiseen. Tällainen toiminta auttaa sitoutumiseen oppimisen tavoitteisiin.
3) Kolmannessa kyltissä lukee Yhdessä onnistuminen. Yhdessä luomme, teemme ja opimme. Autamme toisiamme olemaan parhaimmillamme. Ihminen voi toimia näin omien upeuksiensa ylärekisterissä, olipa hän minkä ikäinen tahansa.
4) Mitä lukee seuraavissa suuntaamme määrittelevissä kylteissä? Jossakin voi olla kysymys: Mikä on suuntamme?
Jokaisessa yhteisössä ja palveluiden tuottamisen yksikössä on syytä pysähtyä ja rauhassa istahtaa alas elinvoimamme alkulähteille. Kysyä toisia kuunnellen, miksi organisaatiomme on olemassa? Mihin toiminnallamme olemme pyrkimässä? Kun rauhassa löydämme suuren olemassa olomme tarkoituksen ja myös määrittelemme toiminnassa onnistumisemme kannalta äärimmäisen tärkeät asiat, myös opaskylttiemme sisällöt kirkastuvat. Tulee tunne vapaudesta. Asiat etenevät. Elämänusko tuntuu ja näkyy. Ihmisillä on hyvä olla ja palvella toisiaan. Matka voi edetä. Huomaamme olevamme jatkuvasti omien elinvoimiemme alkulähteillä. Maisema on valoisa. Paradigma on vaihtunut onnistuneesti.
Näitä ilmiöitä tutkailimme 1.9.2011 Sitran järjestämässä Voimaantumisen Polut –seminaarissa. Seuraavassa linkissä materiaalia asiaan liittyen: http://www.slideshare.net/Uusijohtajuus/juha-siitonen-elinvoimanalkulhteill
Ja videossa väläys asian pohdinnasta ja tunnelmasta: Elinvoiman alkulähteillä
Katsoin Meditointia kaltereiden takana -dokumentin YLE/FST Areenassa pahamaineisesta vankilasta Alabamassa, kaakkois-USA:ssa (linkki nettidokumenttiin). Se herätti kysymyksiä: mitä vapaus ja ihmisarvo merkitsevät? Voiko elinkautinen vanki olla vapaampi kuin minä? Sulkevatko omaksumamme ajatusmallit, tunnekokemukset ja uskomukset meidät omaan mielen häkkiimme? Rakentavatko suuntautuminen ulkopuoliseen hälinään, pyrkimyksiin ja suorittamiseen kaltereita sille, miten voisimme kokea elämämme, itsemme ja muiden kohtaamisen? Uskallammeko kohdata todellisen itsemme ja nähdä tarinamme uudella tavalla?
Ryhmä elinkautista sovittavia vankeja sulkeutui eristyksiin kymmeneksi vuorokaudeksi harjoittamaan vaativaa buddhalaista Vipassana-meditointia: hiljentyivät täysin ja kääntyivät havainnoimaan kehonsa tuntemuksia ja sisäistä maailmaansa – kohtaamaan itsensä sellaisena kuin on. Dokumentti antoi ymmärtää, että USA:ssa vankiloiden ohjelmiin kuuluu terapeuttisia ja ihmisen kasvua mahdollistavia kursseja ja harjoitteita, kuten meditointia ja joogaa. He uskovat, että ihmisen tietoinen kasvu kuuluu jokaisen ihmisen velvollisuuteen elämässä.
Vipassana-meditoinnin jälkeen vangit olivat kohdanneet tiedostetut ja tiedostamattomat pelkonsa, tunteensa ja kokemuksensa. Useimmat heistä sitoutuivat päivittäiseen meditointiin, olivat keskittyneempiä, rauhallisempia ja valmiita ottamaan vastuun teoistaan ja tunteistaan. Erään vangin suurimmaksi peloksi osoittautui se, ettei hän kohtaisi koskaan todellista itseään.
Useimmat heistä elivät loppuelämänsä vankilassa. Päivittäinen meditointihetki ja Vipassana-ryhmä tarjosivat portin vapauteen, ihanaan rauhaan, luottamukseen ja ystävyyteen vihan ja väkivallan kehdossa… elämä on arvokas.
Mitä tapahtuisi yhteiskunnassa, jos jokainen elämänsä “elinkautisessa” saisi avaimet todelliseen vapauteen ja mielenrauhaan? Millaiseksi muuttuisivat ihmissuhteet, perheet ja työyhteisöt? Olisiko meillä ja yhteisöillämme rohkeutta ottaa vastaan sama toivon mahdollisuus, johon Alabaman vankila ja moni vanki vastasi ‘kyllä’?
Mitä vapaus merkitsee sinulle? Mikä on sinun tiesi vapauteen ja mielenrauhaan?
LinkedIn
Liity Voimaantuvan Suomen LinkedIn-ryhmään, jossa keskustelemme voimaantumisen ilmentymistä, keinoista ja menetelmistä. Kohti itse-uudistavaa toimintatapakulttuuria!Facebook
