Kiitänkin molempia mahdollistajiani – kasvua ja muutosta, jotka seuraavat väistämättä vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Itsehavainnointi on haastava laji, mutta uskoisin harjoittaneeni sitä sen verran, että ensimmäisten lauseideni analyysi on ainakin sinne päin.

Muutos ja kasvu ovat myös Suomen ihmeellisten vuodenaikojen siunaus. Elämme jatkuvasti muutoksessa ja erityisesti keväällä kasvun ihmeellisessä maailmassa.

Jos kasvoin, ehkä myös opin. Jos opin, ehkä myös voimaannuin.

Koen  voimaantuneeni osana oppimisprosessia, jossa olen ollut mukana viime syksystä. Lähdin silloin mukaan aktiivisesti Vihreään liittoon, ensin Savonlinnan seudun Vihreiden naisten puheenjohtajaksi ja sitten kansanedustajaehdokkaaksi.

Lähdin tietoisesti opiskelemaan politiikkaa, opin opiskellessani ja voimaannuin tullessani tietoiseksi järjestelmän mahdollisuuksista.

Olemme kansakuntana muuttumassa, ja sen on osaltaan mahdollistanut poliittinen murros, jonka keskellä olemme. Poliittinen murroksemme on osin myös tunteiden purkamista, mikä on parhaimmillaan ja oikein kanavoituna valtavan voimaannuttavaa.

Elän aikaa, jossa kontekstin muutos, kasvu, politiikan opiskelu, tunteet ja päämäärät käyvät jatkuvaa vuoropuhelua mahdollistaen voimaantumisen. Uskon, että monet meistä suomalaisista elävät samankaltaista aikaa; voimaantumisen mahdollistavan muutoksen sykliä.

Olen löytänyt toistuvasti itseohjautuvan inspiroituneena itseni vasta kehkeytyvän aallon ensi vireestä – epävarmuuden maastossa. Pioneeriuudistaja kulkee yksin, kun virallisesti hyväksytyn kannan omaksuneet ihmiset vastustavat sitä, eivät kykene näkemään arvoa siinä tai “julkiset mahdollistajat” ovat vastahakoisia tarjoamaan tukeaan ja resurssejaan sille. Tällaisia ovat olleet esim. käyttäjäkeskeisen ja ennakoivan tuotesuunnittelun, monialaisten oppivien kehittämishankkeiden (ei valmista tulospäämäärää vielä tiedossa) ja voimaantumisen ensiaskeleet. Kun aikaa myöten tuo “kehkeytyvä aalto” muotoutuu silminnähtäväksi, muut ovat valmiita oivaltamaan ja hyväksymään asian, jopa nostavat sen riemuiten jalustalle, ottavat homman haltuunsa, levittävät sen ja korjaavat materian hedelmiä.

Kiehtovaksi tämän tekee se, että kollektiivisesti useat “kolumbukset” ympäri maailmaa ohjautuvat samaan suuntaan: kuin Jukolan suunnistajat yöllisessä haastavassa maastossa; sateessa ja pimeydessä he näkevät vain vähän eteensä, joutuvat luottamaan intuitioonsa ja niihin valmiuksiinsa, jotka ovat käytettävissä juuri nyt, eikä lopputuloksesta ole vielä tietoa; kuin vetovoiman vetämänä vähitellen nuo yksittäiset “valopäät” muodostavat yhtenäisen virran, ja saavat tukea toisiltaan. Tulevaisuuden tutkijat havaitsevat näitä ensimmäisiä ns. heikkoja signaaleja, joissa on potentiaalia kasvaa vaikuttaviksi, ihmisten toimintaa ohjaaviksi ilmiöiksi, trendeiksi. Umpimetsään syntyy polkuja… teitä.

Mikä itsessäni, tässä hetkessä, haluaa tulla tietoiseksi? “Teollisen hyvinvointiajan sadot” haastavat vallitsevia arvostuksia, pyrkimyksiä ja systeemisiä rakenteita. Vedän puoleeni teollisen ravinnon, rakentamisen, säteilyjen ja synteettisten lääkkeiden kroonisesti sairastuttamia ihmisiä. Vedän puoleeni ihmisiä, joita haastaa sisäinen johtajuus, mikä ilmentyy ahdistuksena, uupumisena ja kriiseinä, kunnes he uskaltavat lähteä omalle “kolumbuksen” tielleen. Vedän puoleeni havahtuneita ihmisiä: kokonaisvaltaisen hyvinvoivaa, luonnonmukaista, luovaa ja kestävän kehityksen mukaista asumista ja elämistä kohti suuntautuvia ihmisiä… haaveilevat paluusta ‘vähemmän on enemmän’ -runsauteen. Vedän myös puoleeni luovia ja viisaista ihmisiä, sisäiselle ohjaukselle uskollisia “tutkijoita”, jotka valtavirrasta poiketen ja ihailtavan rohkeasti löytävät, tuovat esille ja jakavat tietämystään. Näitä ihmisiä ohjaa sisäinen pyrkimys johtajuuteen, aitoon yhteisöllisyyteen, hyvän tekemiseen ja onnellisuuteen. Mitä saisimmekaan näiden ihmisten kanssa aikaan?

Demos Helsinki on havainnoinut tämän hetken systeemisiä ilmiöitä:Demos Helsingin Top5-lista. Enää ei tyydytä olemaan ulkoa käsin ohjelmoituja “nahkarobotteja”, kokoamaan ja uudelleen järjestelemään valmiiksi annettuja ja standardoituja moduuleja. Yhä useammat haluavat luoda jotakin aivan uutta, ihmisten syvistä unelmista käsin. Ihmiset eivät enää mahdu valmiiksi määriteltyihin systeemisiin lokeroihin! Millaista toimintakulttuuria ja keinoja julkiselta sektorilta ja uudistumisen mahdollistajatahoilta kaivataan? …jotta heillä on vielä tulevaisuudessa olemassaolon oikeutus.

Pitkä matka on taivallettu käyttäjälähtöisen suunnittelun viralliseen tunnustamiseen “avaimena” onnistumiseen. Ensimmäisiä valtavirrasta poikkeavia pioneeriaskeleita otettiin 1990-luvun puolesta välistä alkaen. Sain muotoilugradussa tehtäväksi luoda matkapuhelinkonsepteja naisille – viiden vuoden päähän! Kouluopeilla olisin lähtenyt liikkeelle teknologiasta käsin, pitkälti arvaillen. Mutta olemassaolevan systeemin havainnointi osoitti: tuon kehittämisprosessin tuloksena 80 % käyttäjistä oli miehiä – matkapuhelinteknologia ei vedonnut naisiin – ja kehitysprojektit epäonnistuivat ennakoimaan kuluttajien tarpeita. Huolestuttavinta oli, että epäonnistumisten myötä työntekijöiden intoenergia hiipui.

Esitin pari kysymystä itselleni: mitä naiset haluavat? Miten minä suunnittelisin tulevaisuuteen tuotteita, joiden kanssa sekä käyttäjät että yrityksen työntekijät ovat onnellisia? Oivalsin, että vastaukset löytyvät erilaisilta potentiaalisilta käyttäjiltä ja erilaiset osaajat on saatava luomaan yhdessä, jotta syntyy eheitä käyttökokemuksia. Kysymys voi muuttaa maailmaa: matkapuhelimet ovat levinneet lähes jokaisen käyttöön. Seuraavaksi uudistuneella ajattelulla, Polarin sykemittareilla, valloitimme eritasoisten liikkujien sydämiä – “Listen to your heart”. Askel askeleelta yritysten tapa tarkastella maailmaa muuttui, kun pk-yritysten ajatus- ja toimintamuotoja uudistettiin käyttäjäkeskeiseksi. Onnistuneiden esimerkkien myötä TEKES ryhtyi 2000-luvun puolessa välissä edellyttämään käyttäjäkeskeisyyttä innovoinnissa. Huomattiin, että käyttäjien ymmärtäminen auttaa luomaan tietoisemmin tulevaisuutta. Vähemmällä saadaan enemmän.

Tämän uudistumisen myötä sain nähdä tyytyväisempiä käyttäjiä, hyvinvoivaa liiketoimintaa ja ennen kaikkea onnellisia työntekijöitä, jotka kokivat onnistumisia ja oman työnsä merkitykselliseksi. Oivalsin, että toisen ihmisen arvostava ja empaattinen kohtaaminen, siitä käsin onnistunut uudistaminen ja palveleminen – ja saatu positiivinen käyttäjäpalaute – ovat olennaisia avaimia voimaantumisessa.

Pioneeriuudistaja saa voimaa toivosta: ehkäpä voimaantumisen valloitusmatkamme on jonakin päivänä yhtä itsestään selvyys kuin käyttäjäkeskeisyys innovaatiotoiminnassa nyt. Vuorelle kiivetään askel askeleelta.

Olen siis antanut itselleni mahdollisuuden uudistua ja olen tuonut ajatteluuni silleen jättämisen mahdollisuuden. Jos muutokselle ei ole tilaa, niin en yritä viedä sitä läpi jääräpäisesti, vaan annan periksi, luovutan. Silleen jättämisen -filosofia ja luovuttaminen ovat tuoneet ihmeellisen rauhan. Olen uudistunut ja rauhoittunut. Olen löytänyt voimaantumisen uuden muodon.

Seuraavaksi testaan uuden vuoden arvokarttaa aarrekartan rinnalla. Uskon, että se auttaa luomaan uutta voimaa visioihin, asioihin, joiden on mahdollista toteutua, rauhassa.

Elämänvoima häviää kaikilla tasoilla pääosin toimimattomien valintojen ja elämäntapojen seurauksena. Olemme pitkälti itse vastuussa siitä missä olemme nyt ja toivottavasti jo tiedostamme, miten tämä on tapahtunut. Aina on mahdollisuus vaihtaa suuntaa: miten voimme ”hapettaa”?!

Tarkastellaan solutason systeemiä. Solut tarvitsevat happea soluaineenvaihduntaan: ravinteiden kuljettamiseen soluihin sekä kuonan ja myrkkyjen poistamiseen niistä ja kehosta. Hapekkaan soluaineenvaihdunnan myötä solut ja niistä rakentuvat elimet ja kudokset tuottavat itse ATP:tä eli elämänenergiaa ja sen voimin toteuttavat omaa ihmeellistä tehtäväänsä ja jopa parantavat itsensä. Fyysisessä voimaantumisessa panostetaan ”hapettavaan” hengitystekniikkaan, ravintoon, liikuntaan, magneetti- ja happiterapiaan jne. Hapen on todettu mahdollistavan sekä puhdistumista että paranemista. Se tuottaa myös endorfiinia. Elämä osaa homman paremmin kuin me ihmiset! Mitä voimme oppia tästä yhteisöjen voimaantumiseen?

Luonnon analogia on nerokas opas myös meidän ihmisten tietoisen elämän ja systeemien luomiseen. Organisaatiot hakevat eloonjäämiskamppailussa uudistumis- ja innovointikykyä (vrt. hapettaminen). Pelosta käsin vastustamme muutosta (vrt. hapettomuus). Muotoilijan roolissa aikoinaan oivalsin, että konkreettiset ratkaisut peilaavat ihmisten ja yhteisöjen sisäistä tilaa. Miten voi innovoida, jos ihminen ei halua muuttua?

Blogin yläpalkin kuvassa kivet “haastavat” veden vapaata virtausta; kivet saavat virtaavan veden hapettumaan ja elävöitymään. Monialaisessa dialogissa tapahtuu samaa, kun erilaiset näkökulmat kohtaavat. Elämänvirta on jatkuvaa uudistumista – niin luonnon ekosysteemeissä kuin ihmisten elämässäkin. Jämähtäneiden ajatusten, tunteiden ja toimintamallien haastaminen merkitsee mahdollisuutta uudistumiseen ja uuden elämän synnyttämiseen niin yksilö- kuin organisaatiotasoilla. Ja jos ”sapettaa”, jo pelkkä pysähtyminen, viivästäminen ja hengityksen syventäminen voivat ”hapettaa” ajatuksia positiivisemmiksi ja laajentaa mahdollisuuksien kirjoa. Kyse on valinnoista – millaista tulevaisuutta haluamme itse ja yhdessä luoda? Voisiko blogimme olla elämänvoimaa synnyttävien uusien valintojen kehto, Hapettamo? Tehdään siitä yhdessä sellainen.

Toistetusta ajatuksesta seuraa puhe, toistetusta puheesta seuraa asenne, toistetusta asenteesta seuraa toiminta, toistetusta toiminnasta seuraa tapa ja toistuvasta tavasta syntyy ihmisen luonne – ja yhteisön toimintakulttuuri. Kysyin jälkeenpäin seurassani olleelta mieheltä, millainen työkulttuuri teillä on: ”Sellainen, jossa jatkuvasti mollataan ja nauretaan toisten virheille”. Siitä, mitä on toistettu päivästä toiseen ja sukupolvelta toiselle, tulee tiedostamatonta, normaalia käytöstä.

Olen kiitollinen tästä kohtaamisestamme, joka havahdutti minut pohtimaan: työpaikassa on hyvät luontaisedut, mutta millaiseksi sen toimintakulttuuri muotoilee ihmisen? Ihminen heijastaa omaa työssä vahvistettua sisäistä tilaansa ja toimintamalleja työtovereihin, asiakkaisiin sekä vapaa-ajalla läheisiinsä, tuttaviin ja tuntemattomiin. Vaikutus on laaja.

Ihmettelemme, miksi ihmiset uupuvat, masentuvat, sairastuvat, lopulta tekevät mielipuolisia tekoja… ja samaan aikaan peräänkuulutetaan työurien pidentämistä ja tuottavuuden kasvua! Olisiko NYT aika pysähtyä havainnoimaan, tulemaan tietoiseksi ja tekemään välitilinpäätöstä: millaisessa toimintaympäristössä antaudun muotoiltavaksi ihmisenä? Ennen kaikkea, millainen jalanjälki omista kohtaamisistani jää jäljelle muissa ihmisissä, yhteisössä ja toimintakulttuuriin? Entä millaiseen toimintaympäristöön haluamme lastemme ja nuorten tulevan ”marinoitumaan”, kasvamaan ihmisinä – ja millaisiksi ihmisiksi? Se kasvaa, jota toistetaan.

Millaista tulevaisuutta haluamme luoda tässä hetkessä, jokaisessa kohtaamisessa? Mihin huomio menee nyt? Mikä oikeasti on arvokasta? Muutos lähtee aina itsestä, tässä hetkessä, vapaasta valinnasta. Kun ihmiset alkavat havahtua, voimaantuminen mahdollistuu. Ihmisen ja organisaatioiden menestyksen mittarit laitetaan vielä uusiksi: millaisen arvon määritän sille, millaisessa ympäristössä ”marinoidun” ja antaudun muotoiltavaksi? Millaisten kohtaamisten jalanjäljet sinä haluat jättää, sillä jälki jää?

Tämä viikko on ollut kaikille kohtuullisen vaativa, koska maanantaista alkoi julkisuusrumba. Pienellä seudullamme ylitimme uutiskynnyksen tyylikkäästi ja näkyvästi. Olemme päässeet kommentoidumman uutisen listalle omassa mediassamme Itä-Savossa.  

Miten valmistauduimme ja miten valmistin henkilöstöämme? Haasteena oli, että virallisia päätöksiä ei ollut, oli vain linjan vetoja omistajilta. Niiden varassa kävimme jo parin viikon ajan asioita läpi henkilöstön kanssa sekä yhteisesti että yksityisesti. Surutyötä tehtiin ja tehdään kukin tavallaan, yhdessä ja erikseen. Jokaisen tarina tulee olemaan hiukan erilainen. Uskoisin, että avoimen käsittelyn kautta, jokainen on saanut mahdollisuuden arvioida omalta osaltaan valintojaan, niiden mahdollisuuksien joukosta, joita tilanne tarjoaa.

Olemme nyt voimaantumisen ydinprosesseissa: yhteinen päämäärä on avoin (voimaantuminen perustuu nyt yksilöiden asettamiin päämääriin), kontekstiuskomus on murroksessa (mitä tämä tarkoittaa seutumme kehittämisympäristön näkökulmasta? Onko minulla siinä roolia?), minäuskomus on kriisissä (olenko riittävä osaaja? Mihin minun osaamiseni sijoittuu uudessa tilanteessa? Onko minun paikkani tällä seudulla?) ja emootiot (miten kasaan itseni epävarmuudessa? Mistä löydän voimani? Mikä tuottaa minulle iloa?). Muutostilanteessa, jossa konteksti on avoin, yksilön oma prosessi korostuu. Tarina jatkuu…

1. poterotekniikka – puolustetaan omaa rakennetta kokonaisuuden edun uhalla, usein mollaamalla ja kyseenalaistamalla muiden olemassaoloa
2. populistinen ujutustekniikka – pyritään manipuloimaan mielipidettä oman edun suuntaan etsimällä kokonaisuudesta kaikille mieluisinta “todellisuutta”, joka tuo itselle eniten etuja
3. verkostoituminen – aktiivinen yhteistyön hakeminen ja verkostojen kutominen yhteisen tavoitteen edistämiseksi, joka nähdään Suomi-tasoisena missiona, jossa vahvat alueet varmistavat elinvoimaisen Suomen.

Itse suosin 3. tekniikkaa ja mielestäni olen havainnut samaa liikettä ympärilläni, yhteistä tavoitetta etsitään ja luodaan toimintatapoja yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Todennäköistä on, että 1. ja 2. tekniikalla toimivat tahot kohtaavat muutoksen kaikkein valmistautumattomimpina, koska rakenteiden mullistuessa toimintatavat ratkaisevat selviytymisen ja menestymisen Suomen uudessa nousussa.