Aaah, kevään tullen pääsemme taas haltioitumaan elämän kasvusta ja runsaudesta! Mutta, jokainen puutarhuri tietää, millainen riesa vuohenputki tai nokkonen voi olla, jos ne valtaavat puutarhan? Arvostan ravintorikasta nokkosta. Jos se leviää ja vie elintilan ja -mahdollisuuden muilta kasveilta, monet luovuttavat ja häviävät. Jotkut kokevat tarvitsevansa kaiken valon ja haluavat jättää toiset varjoonsa. Monimuotoisuus kaventuu.
Vanha työyhteisöissä syntynyt ahdistus nousi tarkasteluun. Oivalsin, että puutarhaesimerkin tavoin elintilani ja minä “kutistuivat”, ja seurauksena oma monimuotoisuuteni ja toimintakykyni kaventuivat. Säilyin sentään hengissä ja kasvoin mahdollistajana! 
Uskon, että monet ovat kokeneet saman. Harvat yhteiskunnassa määrittävät ajatusmuodot, rakenteet ja systeemit sellaisiksi, jotka palvelevat omia ihanteita, pyrkimyksiä ja osaa ihmisistä. Osa kukoistaa. Samalla monelta kaventuu tila ilmentää todellista itseään: he ahdistuvat ja vetäytyvät tai sopeutuvat. Valtava osa potentiaalista jää toteutumatta! Mitä ihmisarvo ja arvostava kohtaaminen tarkoittavat “ideaalien” maailmassa?
Me ihmiset pyrimme hyvään, haluamme levittää muille omaksumiamme ideaaleja, hyviä käytänteitä ja rakenteita. Itsenäisyyspäivän aikaan 2010 Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli juttu uskonlahkosta, jossa “guru” oman raamatun tulkintansa valossa manipuloi ja hallitsi lahkon jäseniä. Monet järkyttyivät siitä. Eikö tuollaista tiedostamatonta manipulointia – taistelua elintilasta, vallasta ja hyväksynnästä – tapahdu jatkuvasti elämässä, lukuisissa eri ilmenemismuodoissa ja myös “hyvän vaatteissa”?
Luonnostaan moni ihminen innostuu ja samaistuu omiin ajatusmuotoihin, osaamiseen ja käytänteisiin niin vahvasti, että haluaa muidenkin omaksuvan sen ja pyrkii levittämään sitä mahdollisimman laajalle. Asiantuntijuuden riskinä on, että oman asiansa erinomaisuuden varjolla hän väheksyy muita ryhmiä, muiden näkökulmia, osaamisia ja käytänteitä. Samalla hän tulee ehkä väheksyneeksi muiden luontaisia lahjakkuuksia, kokemus- ja oppimispolkua kohti omaa ainutlaatuista elämäntehtäväänsä. Tämä voi estää muiden voimaantumista, kasvua korkeimpaan kukoistukseensa. Arvottaminen johtaa väistämättä joidenkin mitätöimiseen.
Puutarhaoivallus vapautti ahdistuksesta. Arvokkaasta oivalluksesta “valaistuneena” päätin toimia tietoisemmin, arvostaa ainutlaatuisuutta ja raivata “puutarhoissa” tilaa monimuotoisten ihmeiden kasvulle ja kukoistukselle. Verkostokohtaamisen päätteeksi mahdollistajat pohtivat samaa: onko aika päästää irti käytännekeskeisyydestä ja antautua läsnäolevaan, arvostavaan kohtaamiseen ja luomiseen?
Olen saanut elää viimeiset vuodet syklisesti säännöllisesti muuttuvassa ympäristössä. Viimeinen vuosi on ollut ehkä yllättävin ja ennustamattomin. Olen kuvitellut olevani muutoksen syväasiantuntija, monessa liemessä keitetty optimisti ja mestarivoimaantuja. Miten minulle itselleni kävi, kun muutos todella kouraisi, vieden pois rakenteet ympäriltä? Kun kaikki suunnitelmat pettivät? Kun visioni Savonlinnan seudun yhtenä kehittämisen mahdollistajana näytti haihtuvan rakenteiden ja toteutumatta jääneiden suunnitelmien mukana?
1. Luopuminen oli kovempi paikka kuin luulin, olen aina opettanut, että luopuessaan saa, mutta en kyennytkään heti näkemään mitä sain; surin syvästi. Kykyuskomukseni, kontekstiuskomukseni, päämääräni ja ennen kaikkea ratkaisevin, emootiot veivät minua välillä todella syviin vesiin.
2. Uuden luominen ei ollutkaan niin nopeaa kuin kuvittelin. Päämäärä oli luotava uudestaan, omat kyvyt arvioitava, oma konteksti määritettävä ja emootiot muunnettava surusta iloon. Elin kesän aikana läpi syvästi voimaantumisen mahdollistaminen paradoksit, vaelsin ilman päämäärää, en ollut varma omista kyvyistäni, turvallinen, määritelty konteksti oli romahtanut, vallitsevin emootio oli luopumisen suru.
Missä olen nyt syyskuussa 2010? Olen onnistunut kääntämään paradoksit voimavaraksi. Olen lähtenyt luomaan itseäni uudeksi. Päämäärä muistuttaa vanhaa, mutta se on terävöitynyt ja tueksi on syntynyt uusi vahva verkosto. Käsitys omista kyvyistä on vahvistunut, olen tunnistanut omat omat vahvuuteni selkeämmin ja ne tuntuvat kantavan uudistuneessa kontekstissa. Olen osa jotain uutta, johon juuri minun kykyni tarvitaan. Emootiotasolla suru on vaihtunut entistä suuremmaksi iloksi. Olen riemullisesti minä! Tunnen olevani vahvasti elossa, tässä ja nyt!
Tätä kaikkea en olisi kyennyt luomaan näin nopeasti yksin, tärkeässä roolissa on ollut yhdessä luominen, joten olemme harjoittaneet pienryhmässä voimaantumisen opein. Olen saanut oman kokemukseni kautta testata ja todistaa, että voimaantumisen mahdollistamisen mallit toimivat. Olen onnellinen, että saan olla jakamassa toimintamalleja myös muille kiinnostuneille. Jakaminen on osa päämäärääni. Jakaessaan saa, jakaminen tuo iloa!
Muutosvastavirta kuuluu jokaiseen muutosprosessiin annettuna siunauksena. Se antaa aikaa harkinnalle ja haastaa tekemään muutosta vanhaa ja arvokasta kunnioittaen. Suurimpana haasteena muutosvastarinnassa on arvostuksen osoittaminen: miten osoitat arvostusta tilanteessa, jossa joudut romauttamaan jonkun henkilön tai yhteisön rakentaman kokonaisuuden, toimintamallin, organisaation jne.? Tai miten osoitat arvostusta uutta innolla toteuttavalle sukupolvelle, jolle rajoja asettaessasi törmäät teinien kasvatusoppaan pykälään nro. 1 – asettaessasi rajoja vastapuolen tulkinta on, että et arvosta häntä tai heitä? Ainoa lääke lienee kuuntelu ja keskusteleminen. Muutoksessa asioiden käsittelemiselle, luopumiselle ja surutyölle on varattava aikaa ja se on myös hyväksyttävä osaksi muutoksen mahdollistamista. Usein lohduttaa vanha viisaus siitä, että muutosvastavirran aaltoillessa voimakkaimmillaan on läpimurtokin kaikkein lähimpänä.
LinkedIn
Liity Voimaantuvan Suomen LinkedIn-ryhmään, jossa keskustelemme voimaantumisen ilmentymistä, keinoista ja menetelmistä. Kohti itse-uudistavaa toimintatapakulttuuria!Facebook
