Havahduin tajuamaan, miten meitä ihmisiä ja elämäämme ”muotoillaan” puolestamme: perhe (suvut), koulut, työyhteisöt, markkinavoimat ja yhteiskunnalliset auktoriteetit vakaalla otteellaan ohjaavat, muovaavat ja manipuloivat ihmistä läpi elämänpolun. Tavoitteena on kasvattaa kiltti ja tottelevainen lapsi, koululainen, opiskelija, työntekijä, puoliso, vanhempi ja potilas. Meitä kannustetaan toteuttamaan yhteiskunnallisia ihannenormeja ja -pyrkimyksiä.  Ihmiset arvottavat itseään ja muita suhteessa näihin ennalta määritettyihin ”ihannepakkauksiin”. Monet kokevat tuomitsemista, syyllisyyttä ja häpeää. Itse koettu ja mallista opittu vallan käyttö muiden yli ja paha olo projisoidaan edelleen omiin lapsiin ja muihin ihmisiin.

Jokainen ihminen sisältää moniulotteisen, ainutkertaisen “koodiston” – vrt. siemen kasvaa sen sisäisen intention mukaan -, josta käsin ihmisen sisäinen “tieto” pyrkii ilmentymään konkretiaan, Itsekseen. Kun tämä mahdollistuu, ihminen voi nauttia luovuudesta, vastuullisesta valinnanvapaudesta, voimaantumisesta ja kukoistuksesta. Onneksemme on ihmisiä ja paikkoja, jotka tietoisesti mahdollistavat niitä, mutta valitettavan harvassa.

Mitä tapahtuu, kun ihminen ei pääse ja uskalla toteuttaa taitojaan, sydämensä visioita ja voimaa? Herkät ihmiset haavoittuvat, kutistuvat ja oppivat välttämään ristiriitoja. Ihmisessa alkaa näkyä ahdistusta, uupumusta, masennusta, kapinointia, jossakin vaiheessa itseä tai ympäristöä tuhoavaa käytöstä. Miten tämä hätähuuto tulkitaan ja miten siihen vastataan?

Omaa ainutlaatuista tietään rohkeasti kulkevat ja poikkeuksellisen luovat kulkevat usein vastatuuleen. Käytännössä heitä kohtaan voidaan hyökätä kiusaamalla, torjunnalla, sivuuttamisella ja jopa sulkemalla tai eliminoimalla systeemien ulkopuolelle. Monet rajoitteiden häkeissä elävät etsivät väyliä purkaa patoutunutta luovaa energiaa. Heidät voidaan tulkita kapinallisiksi, häiriköiksi tai normimittareilla tarkasteltuina jälkeenjääneiksi. Millä eri tavoin tällaista ilmenee nyky-yhteiskunnan eri alueilla?  Ja mitä haluamme tilalle? Mitä itse voimme tehdä?

Itse olin kiltti sopeutuja perheessä ja kouluissa. Harrastusten ja muotoiluopintojen kautta sain mahdollisuuden avautua avoimeen ja luovaan toisin katsomiseen, ajatteluun ja ratkaisujen luomiseen. Muotoilijana rohkeat menot uusiin toimintaympäristöihin, opittu  toisin katsominen ja ratkaisujen tuottaminen toivat kuitenkin matkassaan kolhuja, uupumista, luopumista. Havahduin vihdoin muuttuneeni “kiltiksi” ulkopuoliseksi havainnoijaksi - positiivista oppimista ja irtipäästämistä -, mutta myös vuosia suunnatonta voimavarojen ja taitojen tuhlaamista!! Ei ihme, että luovien alojen ihmiset usein pysyttelevät turvallisesti kaltaistensa seurassa, mikä taas estää monialaista laajempaa uudistumista.

Parhaimmillaan yhteistyö voisi tarkoittaa aitoa monialaista yhdessä luomista: näkökulmien ja käytänteiden avoimempaa ja rohkeampaa yhdistelyä ja kokeiluja. Arvostava kulttuuri hyödyttäisi kaikkia osallisia, organisaatioita ja yhteiskuntaa oppimisen ja oivaltamisen runsaudella ja menestyvillä ratkaisuilla. Näen menneisyyden, mitä jäi saavuttamatta, ja tulevaisuuden potentiaalin, mitä voisimme saavuttaa.

Elämä haastaa ja houkuttelee ”muotoilemaan” itsensä näköistä elämää, ympäristöä, työn tekemisen tapoja ja palvelutehtäviä. Onnistumisen kokemuksista kasvaa luomisvoima, ilo ja valmiudet haastavampien ja laajempien ongelmien ratkaisuun. Miten paljon runsaammasta luovuudesta ja elämän moni-ilmeisyydestä saisimme nauttia, jos kaikkien luova ainutlaatuisuus tulisi hyväksytyksi ja mahdollistetuksi rakentavalla tavalla? 

Muotoilu-käsite laajenee kattamaan yhä monipuolisempia kohteita: tuotteita, palveluja, käyttökokemuksia, brändejä,  toimintaprosesseja, -ympäristöjä ja -kulttuuria sekä yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskunnan ja sosiaalisia haasteita. Kehittäjien käyttäjä- ja ihmiskeskeisyys oli ensimmäinen askel ihmisten arvostavaan kohtaamiseen ja palveluun. Entä jos vain jotkut etuoikeutetut muotoilijat tai kehittäjät eivät määrittelisi puolestamme elämämme muotoja, vaan voisimme kaikki olla siinä suoremmin osallisia? Miltä tuntuisi, jos elämämme olisi enemmän itse-tehdyn näköistä?

Suomi on suunnistanut viime aikoina vaikeissa maastoissa. Tiheiköissä ja rämeiköissä eksyy helposti. Epätoivon huokauksia kuuluu sieltä ja täältä. Olisiko nyt aika pysähtyä ja istahtaa elinvoiman alkulähteille katsomaan mistä on tultu, missä nyt olemme, millaiset eväät meillä on repussa ja mihin haluamme mennä?

Vuosikymmenten ajan olemme kulkeneet menestyksen polkuja ja tulosta on syntynyt. Meillä on mm. hyvä hallinto, infra, bkt, Pisa-menestys. Onko vauhtimme ollut liian kova, kun emme ole huomanneet – vai olemmeko – että osa kanssakulkijoistamme on ajautunut pääpolulta eksyksiin? Menestyvään yhteiskuntaamme on päässyt kehittymään vakavia ongelmia. Niitä ovat mm. nuorten syrjäytymisherkkyys, nuorten työttömyys, pitkäaikaistyöttömyys, pahoinvointi, epäterveelliset elintavat, yksinäisyys, turvattomuus ja pitkäaikaissairaudet esim. diabetes. Uusina kokemuksina olemme joutuneet kohtaamaan vihapuheilmiön, kotimaamme koulusurmat, Myrmannin räjähdyksen sekä median kautta lähelle tulleet Norjan tragedian ja nuorten mellakoinnit Britanniassa.

Väkemme harmaantuu. Sen me tiedostamme. Tiedostammeko senkin, että edessämme on suunnan muutos ja paradigman muutos. Teollisen ajan holhoava palvelukulttuuri on se, jolla menestys on luotu, mutta myös pahoinvointi saatu aikaiseksi. Holhottu ihminen on kokenut itsensä palveluissa muutoksen kohteeksi. Nyt on aika pysähtyä ja etsiä ratkaisuja siihen, miten saamme ihmisen muutoksen kohteesta hyvinvoinnin keskiöön ja muutoksen tekijäksi.

Ensin suunta! Olisiko se elinvoimainen yhteiskunta ja elinvoimainen ihminen. Voimaantumisen polut voisivat kulkea ihmislähtöisen palveluparadigman viitoittamana. Mitä suuntaviitoissa lukee?

1) 100%:nen ihmisarvo! Se osoittaa ihmisarvolähtöisyyden merkityksen.

2) Toisessa kyltissä lukee Toiminnallisuus. Miksi palveluissa tulisi lisätä toiminnallisuutta ja konkreettisuuta? Siksi että esim. menestyvä koulumme on liian monelle liian teoreettinen ja on avuton estämään syrjäytymisherkkyyttä. Toiminnallisuus tuottaa onnistumisen kokemuksia, jotka ovat välttämättömiä elinvoiman vapautumisen ja voimaantumisen perustan vahvistumisen kannalta. Toiminnallisuuden lisääminen johtaa oppimisympäristön laajentamiseen lähiluontoon, lähialueelle ja alueen toimijoiden kanssa yhteistoiminnan mahdollisuuksien etsimiseen. Tällainen toiminta auttaa sitoutumiseen oppimisen tavoitteisiin.

3) Kolmannessa kyltissä lukee Yhdessä onnistuminen. Yhdessä luomme, teemme ja opimme. Autamme toisiamme olemaan parhaimmillamme. Ihminen voi toimia näin omien upeuksiensa ylärekisterissä, olipa hän minkä ikäinen tahansa.

4) Mitä lukee seuraavissa suuntaamme määrittelevissä kylteissä? Jossakin voi olla kysymys: Mikä on suuntamme?

Jokaisessa yhteisössä ja palveluiden tuottamisen yksikössä on syytä pysähtyä ja rauhassa istahtaa alas elinvoimamme alkulähteille. Kysyä toisia kuunnellen, miksi organisaatiomme on olemassa? Mihin toiminnallamme olemme pyrkimässä? Kun rauhassa löydämme suuren olemassa olomme tarkoituksen ja myös määrittelemme toiminnassa onnistumisemme kannalta äärimmäisen tärkeät asiat, myös opaskylttiemme sisällöt kirkastuvat. Tulee tunne vapaudesta. Asiat etenevät. Elämänusko tuntuu ja näkyy. Ihmisillä on hyvä olla ja palvella toisiaan. Matka voi edetä. Huomaamme olevamme jatkuvasti omien elinvoimiemme alkulähteillä. Maisema on valoisa. Paradigma on vaihtunut onnistuneesti.

Näitä ilmiöitä tutkailimme 1.9.2011 Sitran järjestämässä Voimaantumisen Polut –seminaarissa. Seuraavassa linkissä materiaalia asiaan liittyen: http://www.slideshare.net/Uusijohtajuus/juha-siitonen-elinvoimanalkulhteill

Ja videossa väläys asian pohdinnasta ja tunnelmasta: Elinvoiman alkulähteillä

Tämä voidaan nähdä tulokseksi prosessista, jossa 1) jokainen koki itsensä hyväksytyksi ja tervetulleeksi, 2) varmuus omasta arvosta ja pätevyydestä vahvistui myönteisen kannustavuuden, tavoiteltavien asioiden selkeyden, luoville ratkaisuille tilan antamisen ja onnistumisten näkyväksi tekemisten kautta, 3) näiden kahden asian tukemana vahvistui myönteinen minäkuva, ja 4) identiteetti selkiytyi; kuulun tähän porukaan ja olen osa hienoa, toisiaan arvostavaa Leijona-tiimiä. Olisi ollut mukavaa mitata kolmen vuoden prosessissa johtohenkilöiden ja pelaajien voimaantumisen tason kehitys, ja se, mitkä asiat, menettelytavat ja tunneilmaston laadut vaikuttivat elinvoiman vapautumiseen ja voimaantumisen perustan vahvistumiseen.

Jalosen johtamassa työssä tapahtui pelaajille muutakin kuin voitto. He saivat kokea todellisen joukkuehengen syntymisen, keskinäisen arvostuksen ja luottamuksen sekä nöyrän kiitollisuuden. Erityisesti nuoret pelaajat saivat tästä kestäviä eväitä elämäänsä. Onnea matkaan!

Kiitänkin molempia mahdollistajiani – kasvua ja muutosta, jotka seuraavat väistämättä vuorovaikutusta ympäristön kanssa. Itsehavainnointi on haastava laji, mutta uskoisin harjoittaneeni sitä sen verran, että ensimmäisten lauseideni analyysi on ainakin sinne päin.

Muutos ja kasvu ovat myös Suomen ihmeellisten vuodenaikojen siunaus. Elämme jatkuvasti muutoksessa ja erityisesti keväällä kasvun ihmeellisessä maailmassa.

Jos kasvoin, ehkä myös opin. Jos opin, ehkä myös voimaannuin.

Koen  voimaantuneeni osana oppimisprosessia, jossa olen ollut mukana viime syksystä. Lähdin silloin mukaan aktiivisesti Vihreään liittoon, ensin Savonlinnan seudun Vihreiden naisten puheenjohtajaksi ja sitten kansanedustajaehdokkaaksi.

Lähdin tietoisesti opiskelemaan politiikkaa, opin opiskellessani ja voimaannuin tullessani tietoiseksi järjestelmän mahdollisuuksista.

Olemme kansakuntana muuttumassa, ja sen on osaltaan mahdollistanut poliittinen murros, jonka keskellä olemme. Poliittinen murroksemme on osin myös tunteiden purkamista, mikä on parhaimmillaan ja oikein kanavoituna valtavan voimaannuttavaa.

Elän aikaa, jossa kontekstin muutos, kasvu, politiikan opiskelu, tunteet ja päämäärät käyvät jatkuvaa vuoropuhelua mahdollistaen voimaantumisen. Uskon, että monet meistä suomalaisista elävät samankaltaista aikaa; voimaantumisen mahdollistavan muutoksen sykliä.

Vanha työyhteisöissä syntynyt ahdistus nousi tarkasteluun. Oivalsin, että puutarhaesimerkin tavoin elintilani ja minä “kutistuivat”, ja seurauksena oma monimuotoisuuteni ja toimintakykyni kaventuivat. Säilyin sentään hengissä ja kasvoin mahdollistajana!

Uskon, että monet ovat kokeneet saman. Harvat yhteiskunnassa määrittävät ajatusmuodot, rakenteet ja systeemit sellaisiksi, jotka palvelevat omia ihanteita, pyrkimyksiä ja osaa ihmisistä. Osa kukoistaa. Samalla monelta kaventuu tila ilmentää todellista itseään: he ahdistuvat ja vetäytyvät tai sopeutuvat. Valtava osa potentiaalista jää toteutumatta! Mitä ihmisarvo ja arvostava kohtaaminen tarkoittavat “ideaalien” maailmassa?

Me ihmiset pyrimme hyvään, haluamme levittää muille omaksumiamme ideaaleja, hyviä käytänteitä ja rakenteita. Itsenäisyyspäivän aikaan 2010 Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli juttu uskonlahkosta, jossa “guru” oman raamatun tulkintansa valossa manipuloi ja hallitsi lahkon jäseniä. Monet järkyttyivät siitä. Eikö tuollaista tiedostamatonta manipulointia – taistelua elintilasta, vallasta ja hyväksynnästä – tapahdu jatkuvasti elämässä, lukuisissa eri ilmenemismuodoissa ja myös “hyvän vaatteissa”?

Luonnostaan moni ihminen innostuu ja samaistuu omiin ajatusmuotoihin, osaamiseen ja käytänteisiin niin vahvasti, että haluaa muidenkin omaksuvan sen ja pyrkii levittämään sitä mahdollisimman laajalle. Asiantuntijuuden riskinä on, että oman asiansa erinomaisuuden varjolla hän väheksyy muita ryhmiä, muiden näkökulmia, osaamisia ja käytänteitä. Samalla hän tulee ehkä väheksyneeksi muiden luontaisia lahjakkuuksia, kokemus- ja oppimispolkua kohti omaa ainutlaatuista elämäntehtäväänsä. Tämä voi estää muiden voimaantumista, kasvua korkeimpaan kukoistukseensa. Arvottaminen johtaa väistämättä joidenkin mitätöimiseen.

Puutarhaoivallus vapautti ahdistuksesta. Arvokkaasta oivalluksesta “valaistuneena” päätin toimia tietoisemmin, arvostaa ainutlaatuisuutta ja raivata “puutarhoissa” tilaa monimuotoisten ihmeiden kasvulle ja kukoistukselle. Verkostokohtaamisen päätteeksi mahdollistajat pohtivat samaa: onko aika päästää irti käytännekeskeisyydestä ja antautua läsnäolevaan, arvostavaan kohtaamiseen ja luomiseen?

Sain olla eilen (10.3.2011) mukana Sitran elinvoimafoorumissa, jossa esiteltiin vuonna 2010 käynnistyneitä Suomen elinvoimaa lisääviä hankkeita. Itse olen ollut mukana toteuttamassa made in –prosesseja, joista julkaistu kirjanen julkaistiin samassa tilaisuudessa.

Näen made in –prosessin vahvasti innovaatioympäristön työkaluna,  joka synnyttää arvoinnovaatioita ja voimaantuminen mahdollistuu.

Made in prosessissa on kaikki voimaantumisen mahdollistamisen elementit: yhteinen päämäärä (vahvistetaan paikallista identiteettiä, luodaan uutta virtausta ja mahdollistetaan työ ja työpaikat), kontekstiuskomukset (tuodaan näkyväksi oman ympäristön vahvuudet), minäuskomukset ( nostetaan esiin kunkin verkostotoimijan oma ainutkertainen osaaminen) ja emootiot (luodaan verkostoon luottamuksen ilmapiiri, joka vapauttaa yhdessä tekemisen ilon ja innon).

Prosessit ovat edenneet kaikilla paikkakunnilla vauhdikkaasti ja yrittäjävetoisesti, mikä tuo uusia haasteita. Esimerkiksi Etelä-Savossa made in –prosessi vastaa moniin innovaatiostrategian asettamiin tavoitteisiin  kuten kohdassa 6.1.2  Palveluinnovaatiot ja palveluliiketoiminta , strateginen tavoite: Maakunnan matkailuun on syntynyt 1-3 uutta kansainvälisesti kilpailukykyistä palvelukokonaisuutta. Omassa paikallisessa made in –prosessissamme on nostettu verkoston yhteisenä tavoitteellisen tekemisen päämääränä juuri nämä kilpailukykyiset palvelukokonaisuudet, jotka synnyttävät verkostossa uutta liiketoimintaa. Haasteena on se, että julkisen sektori on vaikuttanut melko passiiviselle toimijalle tilanteessa, jossa yrittäjät ohjaavat kehittämistä ja julkisen sektorin tulisi olla mahdollistajana esimerkiksi asiantuntijapalveluiden ja rahoituksen muodossa.

Made in –prosessit tarjoavat julkiselle sektorille aivan uuden tavan kehittää ja luoda yhteistyötä elinvoiman hyväksi. Odotan, että julkinen sektori tarttuu haasteeseen ja mahdollistaa elinvoimaisen Suomen yhteistyössä moninaisten toimijoiden kanssa, osana made in -prosesseja.

Ryhmä elinkautista sovittavia vankeja sulkeutui eristyksiin kymmeneksi vuorokaudeksi harjoittamaan vaativaa buddhalaista Vipassana-meditointia: hiljentyivät täysin ja kääntyivät havainnoimaan kehonsa tuntemuksia ja sisäistä maailmaansa – kohtaamaan itsensä sellaisena kuin on. Dokumentti antoi ymmärtää, että USA:ssa vankiloiden ohjelmiin kuuluu terapeuttisia ja ihmisen kasvua mahdollistavia kursseja ja harjoitteita, kuten meditointia ja joogaa. He uskovat, että ihmisen tietoinen kasvu kuuluu jokaisen ihmisen velvollisuuteen elämässä.

Vipassana-meditoinnin jälkeen vangit olivat kohdanneet tiedostetut ja tiedostamattomat pelkonsa, tunteensa ja kokemuksensa. Useimmat heistä sitoutuivat päivittäiseen meditointiin, olivat keskittyneempiä, rauhallisempia ja valmiita ottamaan vastuun teoistaan ja tunteistaan. Erään vangin suurimmaksi peloksi osoittautui se, ettei hän kohtaisi koskaan todellista itseään.

Useimmat heistä elivät loppuelämänsä vankilassa. Päivittäinen meditointihetki ja Vipassana-ryhmä tarjosivat portin vapauteen, ihanaan rauhaan, luottamukseen ja ystävyyteen vihan ja väkivallan kehdossa… elämä on arvokas.

Mitä tapahtuisi yhteiskunnassa, jos jokainen elämänsä “elinkautisessa” saisi avaimet todelliseen vapauteen ja mielenrauhaan? Millaiseksi muuttuisivat ihmissuhteet, perheet ja työyhteisöt? Olisiko meillä ja yhteisöillämme rohkeutta ottaa vastaan sama toivon mahdollisuus, johon Alabaman vankila ja moni vanki vastasi ‘kyllä’?

Mitä vapaus merkitsee sinulle? Mikä on sinun tiesi vapauteen ja mielenrauhaan?

Olen löytänyt toistuvasti itseohjautuvan inspiroituneena itseni vasta kehkeytyvän aallon ensi vireestä – epävarmuuden maastossa. Pioneeriuudistaja kulkee yksin, kun virallisesti hyväksytyn kannan omaksuneet ihmiset vastustavat sitä, eivät kykene näkemään arvoa siinä tai “julkiset mahdollistajat” ovat vastahakoisia tarjoamaan tukeaan ja resurssejaan sille. Tällaisia ovat olleet esim. käyttäjäkeskeisen ja ennakoivan tuotesuunnittelun, monialaisten oppivien kehittämishankkeiden (ei valmista tulospäämäärää vielä tiedossa) ja voimaantumisen ensiaskeleet. Kun aikaa myöten tuo “kehkeytyvä aalto” muotoutuu silminnähtäväksi, muut ovat valmiita oivaltamaan ja hyväksymään asian, jopa nostavat sen riemuiten jalustalle, ottavat homman haltuunsa, levittävät sen ja korjaavat materian hedelmiä.

Kiehtovaksi tämän tekee se, että kollektiivisesti useat “kolumbukset” ympäri maailmaa ohjautuvat samaan suuntaan: kuin Jukolan suunnistajat yöllisessä haastavassa maastossa; sateessa ja pimeydessä he näkevät vain vähän eteensä, joutuvat luottamaan intuitioonsa ja niihin valmiuksiinsa, jotka ovat käytettävissä juuri nyt, eikä lopputuloksesta ole vielä tietoa; kuin vetovoiman vetämänä vähitellen nuo yksittäiset “valopäät” muodostavat yhtenäisen virran, ja saavat tukea toisiltaan. Tulevaisuuden tutkijat havaitsevat näitä ensimmäisiä ns. heikkoja signaaleja, joissa on potentiaalia kasvaa vaikuttaviksi, ihmisten toimintaa ohjaaviksi ilmiöiksi, trendeiksi. Umpimetsään syntyy polkuja… teitä.

Mikä itsessäni, tässä hetkessä, haluaa tulla tietoiseksi? “Teollisen hyvinvointiajan sadot” haastavat vallitsevia arvostuksia, pyrkimyksiä ja systeemisiä rakenteita. Vedän puoleeni teollisen ravinnon, rakentamisen, säteilyjen ja synteettisten lääkkeiden kroonisesti sairastuttamia ihmisiä. Vedän puoleeni ihmisiä, joita haastaa sisäinen johtajuus, mikä ilmentyy ahdistuksena, uupumisena ja kriiseinä, kunnes he uskaltavat lähteä omalle “kolumbuksen” tielleen. Vedän puoleeni havahtuneita ihmisiä: kokonaisvaltaisen hyvinvoivaa, luonnonmukaista, luovaa ja kestävän kehityksen mukaista asumista ja elämistä kohti suuntautuvia ihmisiä… haaveilevat paluusta ‘vähemmän on enemmän’ -runsauteen. Vedän myös puoleeni luovia ja viisaista ihmisiä, sisäiselle ohjaukselle uskollisia “tutkijoita”, jotka valtavirrasta poiketen ja ihailtavan rohkeasti löytävät, tuovat esille ja jakavat tietämystään. Näitä ihmisiä ohjaa sisäinen pyrkimys johtajuuteen, aitoon yhteisöllisyyteen, hyvän tekemiseen ja onnellisuuteen. Mitä saisimmekaan näiden ihmisten kanssa aikaan?

Demos Helsinki on havainnoinut tämän hetken systeemisiä ilmiöitä:Demos Helsingin Top5-lista. Enää ei tyydytä olemaan ulkoa käsin ohjelmoituja “nahkarobotteja”, kokoamaan ja uudelleen järjestelemään valmiiksi annettuja ja standardoituja moduuleja. Yhä useammat haluavat luoda jotakin aivan uutta, ihmisten syvistä unelmista käsin. Ihmiset eivät enää mahdu valmiiksi määriteltyihin systeemisiin lokeroihin! Millaista toimintakulttuuria ja keinoja julkiselta sektorilta ja uudistumisen mahdollistajatahoilta kaivataan? …jotta heillä on vielä tulevaisuudessa olemassaolon oikeutus.

Pitkä matka on taivallettu käyttäjälähtöisen suunnittelun viralliseen tunnustamiseen “avaimena” onnistumiseen. Ensimmäisiä valtavirrasta poikkeavia pioneeriaskeleita otettiin 1990-luvun puolesta välistä alkaen. Sain muotoilugradussa tehtäväksi luoda matkapuhelinkonsepteja naisille – viiden vuoden päähän! Kouluopeilla olisin lähtenyt liikkeelle teknologiasta käsin, pitkälti arvaillen. Mutta olemassaolevan systeemin havainnointi osoitti: tuon kehittämisprosessin tuloksena 80 % käyttäjistä oli miehiä – matkapuhelinteknologia ei vedonnut naisiin – ja kehitysprojektit epäonnistuivat ennakoimaan kuluttajien tarpeita. Huolestuttavinta oli, että epäonnistumisten myötä työntekijöiden intoenergia hiipui.

Esitin pari kysymystä itselleni: mitä naiset haluavat? Miten minä suunnittelisin tulevaisuuteen tuotteita, joiden kanssa sekä käyttäjät että yrityksen työntekijät ovat onnellisia? Oivalsin, että vastaukset löytyvät erilaisilta potentiaalisilta käyttäjiltä ja erilaiset osaajat on saatava luomaan yhdessä, jotta syntyy eheitä käyttökokemuksia. Kysymys voi muuttaa maailmaa: matkapuhelimet ovat levinneet lähes jokaisen käyttöön. Seuraavaksi uudistuneella ajattelulla, Polarin sykemittareilla, valloitimme eritasoisten liikkujien sydämiä – “Listen to your heart”. Askel askeleelta yritysten tapa tarkastella maailmaa muuttui, kun pk-yritysten ajatus- ja toimintamuotoja uudistettiin käyttäjäkeskeiseksi. Onnistuneiden esimerkkien myötä TEKES ryhtyi 2000-luvun puolessa välissä edellyttämään käyttäjäkeskeisyyttä innovoinnissa. Huomattiin, että käyttäjien ymmärtäminen auttaa luomaan tietoisemmin tulevaisuutta. Vähemmällä saadaan enemmän.

Tämän uudistumisen myötä sain nähdä tyytyväisempiä käyttäjiä, hyvinvoivaa liiketoimintaa ja ennen kaikkea onnellisia työntekijöitä, jotka kokivat onnistumisia ja oman työnsä merkitykselliseksi. Oivalsin, että toisen ihmisen arvostava ja empaattinen kohtaaminen, siitä käsin onnistunut uudistaminen ja palveleminen – ja saatu positiivinen käyttäjäpalaute – ovat olennaisia avaimia voimaantumisessa.

Pioneeriuudistaja saa voimaa toivosta: ehkäpä voimaantumisen valloitusmatkamme on jonakin päivänä yhtä itsestään selvyys kuin käyttäjäkeskeisyys innovaatiotoiminnassa nyt. Vuorelle kiivetään askel askeleelta.

Pohdimme jossakin voimaantumisryhmissä vuosien varrella mahdollisuutta perustaa oma lehtiformaatti, joka olisi jaellut vain hyviä uutisia, työelämän hyviä uutisia. Toimisiko se? Millainen minä itse olen totuudessa, kauneudessa ja hyvyydessä?

Pyrkimykseni on kohti totuudellisuutta omassa toiminnassani, mutta päivittäin saan arvioida omaa onnistumistani. Välillä annan itselleni pisteitä, toisinaan kritisoin ja annan itselleni mahdollisuuden parempaan. Itse uskon, että totuudesta seuraa hyvyyttä, asiat ja ilmiöt saavat mahdollisuuden myönteiseen muutokseen. Minulle totuus on myös kaunista. Minun käsitemaailmassani totuus (puhdistaa omantunnon), hyvyys (antaa rauhan) ja kauneus (ravitsee sielun) – puhdas omatunto, rauha ja sielun ravinto antavat mahdollisuuden voimaantumiseen.

Miten siis totuus tulisi kertoa, että siitä seuraisi hyvyyttä ja kauneutta? Useimmat mediat kokevat todennäköisesti kertovansa totuuden. Voisiko totuus olla aina hyvä uutinen, positiivinen mahdollisuus myönteiseen muutokseen?